Juna-asemilla on niin paljon piilotettuja tunteita. Astut ulos
junasta, katsot ympärillesi ja näet sadoittain ihmisiä jotka saapuvat
tähän kaupunkiin. Tarkoitusperät ovat tuntemattomat, jollain saattaa
olla kumppani kaupungissa, toinen taas saattaa olla matkalla katsomaan
vanhempiaan sairaalaan.
Ihmiset ympärillä hajautuvat ja
lähtevät eri suuntiin, monet heittäytyvät halaamaan vastaan tullutta
ystäväänsä. Tutuilla kiviportailla istuessa, vanhaa turkoosia mersua
etsiessä on aikaa pohtia. Miksi olen juuri täällä? Miksi tieni vei
tänne, onko olemassa mitään järkiperäistä selitystä sille, että
murteensa vuoksi vihattu kaupunki on minulle juuri niin erityinen?
Tuntuu oudolta olla Naantalissa. Puolen vuoden jälkeen.
Kaupunki ei muutu, pölyisen ison puutalon väki pysyy suurinpiirtein
samana, tumma shetlanninlammaskoira jaksaa aina innostua kun vaivaudun
tulemaan.
samoja raiteita
samoja kaiteita
kosketimme vain kylmää rautaa
eivätkä junat enää kulkeneet
sanoja vaikeita
sanoja haikeita
katsoimme parvekkeelta
kuinka metsä yöhön vaihtuu
(Pasa - Metsä yöhön vaihtuu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti