Ihmisluonto on arvaamaton. Sielunkumppani voi aina lähteä etsimään elämänsä
tarkoitusta ja muuttaa alpakkafarmille Peruun, ja se monet illat
kaljoitteluseurana istunut kaveri saattaa loppupeleissä lyödä
puukon selkään oman etunsa ja muutaman mäyräkoiran
saavuttamiseksi. Kitara ei kuitenkaan jätä, se on paikalla aina. Soittaja näppäilee siitä murheidensa aikaan esiin surumielisen soinnun säestämään mollibluesia, mutta saa myöskin Esplanadin ilta-auringossa esiin elämää ylistävän gospelin.
(Äikän vitoskurssi on karmea, joka toinen päivä tekstitaitojen ja esseiden kirjoittelua pikkutunneille asti = päänuppi kiittää. Toisaalta tää on parasta mahdollista harjoitusta kirjoittamiselle (joka muuten jäisi auttamatta) mutta raastavaa silti.)
Arkeen kuuluu paljon oivalluksia, elämä on toisinaan ihan mukiinmenevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti