"writing about music is like dancing about architecture"

Tämän illan soundtrack, otsikkokin jo kertoo että ei näitä voi genrerajoihin heittää - onpahan vain julmetun hyvää musaa.

Ihminen urautuu. Siinä on puolensa - on helppoa istua samaan vanhaan bussiin, möllöttää liian vähällä unella ja hartiavaivoilla siunattujen urbaanien mattimeikäläisten keskellä ja hätkähtää hereille pysäkkiä ennen määränpäätä. Nappaa välillä huikka kahvitermoksesta ja selaa seinän viereen edellisen matkustajan toimesta rytättyä Metroa, jos pureskellut otsikot ja tekstiviestipalstan kiivas kommunikaatio kiinnostaa. Latteaa. Ellei sitten satu olemaan niitä aamuja, jolloin koko maailma aina rumasta betoniarkkitehtuurista julmaan polarisaatioon ja kulutusyhteiskuntaan tuntuu kiehtovan jokaista hiukkasta myöten, olemassaolosi tuntuu olevan juuri näiden kihelmöivien tekijöiden vaikutusta ja olet niille elämäsi velkaa - näitä vain osuu kohdalle turhan harvoin.

Toisaalta voi seikkailla, elää hetkessä, tehdä jotain uutta. Kokeilin tätä ja sosiaalisen perhostelun kautta uudet linja-automöllötykseni vievät minut nykyisin Haagaan, Sörnäisiin ja Kallioon. Joskus juodaan torstaibisset lattialla, joskus taas puhutaan maailmasta ja siitä, miten siihen voisi oikeasti vaikuttaa. NÄT pitää kiireisenä ja toimituskokouksissa fiilistelee sitä, miten taitaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan - keväällä saadaan juttua Hesariin ja ideoita SK:n blogiinkin syntyy, viimenkin mielipiteistä on jotain hyötyä.

Kevään ylppäritkin pitäis selättää, niihin ei ole montaa viikkoa mutta tämän vuoden vielä kuluessa kieltäydyn laskemasta päiviä ja tekemästä lukusuunnitelmaa - menossa on ankara loma- ja stressinpoistojakso. Entinen aikataulutus ja kalenterirumba on vaihtunut mañana-asenteeseen, suunnitelmat ulottuvat korkeintaan huomiseen ja elämä rullaa oikein mainiosti. Vuonna 2013 ehkä aikataulutan elämääni, mutta senkin maltilla: luvassa vain pitkän matikan ja äidinkielen ylppärit, joista äidinkieleen valmistaudun vain lukemalla (hyvää) kirjallisuutta ja pitämällä silmät auki. Ei pitäisi olla mahdoton tehtävä.

Ympärillä on biisiaihioita, tummalla puulla ja soittimilla täytetty kämppä jota kutsun jo puolivahingossa kodiksi, jääkaappirunoutta (ja ystävä joka täyttää jääkaappini oven aina samoilla rivoilla runoilla), uusia ihmisiä ja ylipäätään uusia tuulia. 

 Ehkä ostan vanhaan uskolliseen nikonin deekuuskymppiseen viiskytmillisen (tai viimein sen filmikameran) ja saan muisteltavaa myöhemmille hetkille.