Niitä, jolloin aika kello yhdeksän ja kahdentoista välillä oli outoa ja pysähtynyttä. Katsottiin englanninkielisiä uutisia telkkarista, jotain tylsiä pätkiä aamu-tv:stä, ehkä muutama tutuksi tullut mainos Ostos-TV:ltä. Kun ulkona oli kuulasta ja vähän usvaa. Ne oli niitä aamuja kun jostain syystä ei mentykään eskariin. Kun kadut kansoitti meidän hiljaa unohtamamme sukupolvi, joka muistelee korvikekahvia ja korsun seiniä.
Tämä aamu muistutti pitkälti näitä. Terveyskeskuksen takia etsitty Haaga tuntui melkein lapsuuden Rekolalta - vaiko Matarilta, en osaa yhdistää paikkaa muistoon. Ehkä sillä paikalla ei ole väliä, vaan fiiliksellä. Bussipysäkillä tuntui pakkasyön jälkeinen napakkuus ja hämärä, merkki siitä, että mennään syvemmälle syksyyn. Ja myös tuntui ne liian lyhyet yöunet ja alkuyön unettomuus. Terveyskeskuksen labran jonossa keski-ikä oli reilusti työeläkkeen tuolla puolen, joku vaari kävi manaamassa perkelettä täyden odotussalin nähtyään. Vanhoja aikakausilehtiä selailtiin, joku mummo rollaattorissa järjesti kohtauksen siitä, että hänen edellään oli kolmekymmentä jonotusnumeroa. Verikokeen ottanut hoitaja jutteli sukunimestä ja oli aidosti ihmisläheinen, hyvä että näitäkin on vielä. Tuntuu menneeltä maailmalta.
Puoli yhdeltätoista olin syönyt hyvän aamiaisen (tämäkin jotain, minkä olen lapsuudesta unohtanut - taantuma leipäpalaan ja kahviin on ollut helppo opiskelijakämpässä), lukenut lehden ja pyöritellyt ajatuksia. Usein vasta herään näihin aikoihin, mutta tällaisiahan aamut nimenomaan olivat lapsena. Tehokkaita, tosin lapsen ajatusmaailmassa ja tasolla, silti odottelun täyteisiä. Ehkä voisin harrastaa aamuherätyksiä useammin.
Muita ajatuksia, joille ei kannata keksiä aasinsiltaa:
http://www.nrgm.fi/artikkelit/17-pohjoisen-taivaan-alla/
Gösta Sundqvist on nero ja Leevien biisit ajattomia. Ja Nuorgamin juttusarja parhaista Leavings-viisuista tekee näille kunniaa ja antaa jopa lisäarvoa.
Suomi-Twitter herää henkiin, tänään ilahdutti joidenkin koodaus: https://twitter.com/Nummisuutatwit. Mahtavaa että ihmiset oivaltaa, melkein iskee pieni kateus. Tuntuu siltä, että innovaattorit majailee TKK:n nurkilla ja pitää sisällään valtavat määrät teekkarihuumoria ja loistavia, tosin ehkä vähän epäkäytännöllisiä ajatuksia.
Ravintolapäivä-pohtimisia. On pitkään tullut pyöriteltyä ajatusta kokkikämppiksen/-veljen kanssa pop up-raflasta, mutta ei ikinä konkretisoitua, ei nyt seuraavanakaan ravintolapäivänä. Vaikka olisihan se hienoa. Helppoa rahaa, vähän elävöittää kaupunkikuvaa, osallistuisi itse hyväksi todettuun konseptiin.
Kaikki vakavasti otettavat muusikot tuntuvat soittaneen huuliharppua uransa alkuvaiheilla, vielä kaiken lisäksi hyvin. Mutta jossain vaiheessa harppu jää pois, kuriositeetiksi. Miksi? Pakollinen bluesäijävaihe, joka pitää elää läpi? Hauskinta tässä on se, että kaikki vaikuttavat itseoppineilta, kymmenreikäiseen ei vain ole opetusmateriaalia/mentoreita. Tai kaikki kuolivat pois bluesin ja mustien orjien mukana ja synnyin liian myöhään liittyäkseni joukkoon.
Esimerkkinä viimeiseen nuori Jii ja (anti)sankareita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti