älä kato ittees, kato taivasta

Älä pakota ittees luomistyöhön.
Äläkä hitto soikoon stressaa, jos sitä matskua ei tule.
Kyllä se tulee, kun on tullakseen.

Ja ostin ukulelen. Ironista kyllä, se on osoittautunu erinomaiseks työhevoseks/biisintekovälineeks. Alan uskoa siihen, että joskus soittimet on vaan tarkoitettu sun näppeihin.

kymmenen vuoden nuorentuminen herätyksellä

Muistaako joku lapsuuden aamuja?

Niitä, jolloin aika kello yhdeksän ja kahdentoista välillä oli outoa ja pysähtynyttä. Katsottiin englanninkielisiä uutisia telkkarista, jotain tylsiä pätkiä aamu-tv:stä, ehkä muutama tutuksi tullut mainos Ostos-TV:ltä. Kun ulkona oli kuulasta ja vähän usvaa. Ne oli niitä aamuja kun jostain syystä ei mentykään eskariin. Kun kadut kansoitti meidän hiljaa unohtamamme sukupolvi, joka muistelee korvikekahvia ja korsun seiniä.

Tämä aamu muistutti pitkälti näitä. Terveyskeskuksen takia etsitty Haaga tuntui melkein lapsuuden Rekolalta - vaiko Matarilta, en osaa yhdistää paikkaa muistoon. Ehkä sillä paikalla ei ole väliä, vaan fiiliksellä. Bussipysäkillä tuntui pakkasyön jälkeinen napakkuus ja hämärä, merkki siitä, että mennään syvemmälle syksyyn. Ja myös tuntui ne liian lyhyet yöunet ja alkuyön unettomuus. Terveyskeskuksen labran jonossa keski-ikä oli reilusti työeläkkeen tuolla puolen, joku vaari kävi manaamassa perkelettä täyden odotussalin nähtyään. Vanhoja aikakausilehtiä selailtiin, joku mummo rollaattorissa järjesti kohtauksen siitä, että hänen edellään oli kolmekymmentä jonotusnumeroa. Verikokeen ottanut hoitaja jutteli sukunimestä ja oli aidosti ihmisläheinen, hyvä että näitäkin on vielä. Tuntuu menneeltä maailmalta.

Puoli yhdeltätoista olin syönyt hyvän aamiaisen (tämäkin jotain, minkä olen lapsuudesta unohtanut - taantuma leipäpalaan ja kahviin on ollut helppo opiskelijakämpässä), lukenut lehden ja pyöritellyt ajatuksia. Usein vasta herään näihin aikoihin, mutta tällaisiahan aamut nimenomaan olivat lapsena. Tehokkaita, tosin lapsen ajatusmaailmassa ja tasolla, silti odottelun täyteisiä. Ehkä voisin harrastaa aamuherätyksiä useammin.

Muita ajatuksia, joille ei kannata keksiä aasinsiltaa:

http://www.nrgm.fi/artikkelit/17-pohjoisen-taivaan-alla/
Gösta Sundqvist on nero ja Leevien biisit ajattomia. Ja Nuorgamin juttusarja parhaista Leavings-viisuista tekee näille kunniaa ja antaa jopa lisäarvoa.

Suomi-Twitter herää henkiin, tänään ilahdutti joidenkin koodaus: https://twitter.com/Nummisuutatwit. Mahtavaa että ihmiset oivaltaa, melkein iskee pieni kateus. Tuntuu siltä, että innovaattorit majailee TKK:n nurkilla ja pitää sisällään valtavat määrät teekkarihuumoria ja loistavia, tosin ehkä vähän epäkäytännöllisiä ajatuksia.

Ravintolapäivä-pohtimisia. On pitkään tullut pyöriteltyä ajatusta kokkikämppiksen/-veljen kanssa pop up-raflasta, mutta ei ikinä konkretisoitua, ei nyt seuraavanakaan ravintolapäivänä. Vaikka olisihan se hienoa. Helppoa rahaa, vähän elävöittää kaupunkikuvaa, osallistuisi itse hyväksi todettuun konseptiin.

Kaikki vakavasti otettavat muusikot tuntuvat soittaneen huuliharppua uransa alkuvaiheilla, vielä kaiken lisäksi hyvin. Mutta jossain vaiheessa harppu jää pois, kuriositeetiksi. Miksi? Pakollinen bluesäijävaihe, joka pitää elää läpi? Hauskinta tässä on se, että kaikki vaikuttavat itseoppineilta, kymmenreikäiseen ei vain ole opetusmateriaalia/mentoreita. Tai kaikki kuolivat pois bluesin ja mustien orjien mukana ja synnyin liian myöhään liittyäkseni joukkoon.

Esimerkkinä viimeiseen nuori Jii ja (anti)sankareita.

f(x) ei toteudu annetussa tilanteessa, eli stereotyyppinen mussutus bloggauksen (ja kirjoittamisen) vaikeudesta

Tältä blogilta puuttuu funktio.

a) En osaa kertoa tarinoita. Maalaan asiat näyttämään paremmilta, kuin mitä ne ovat. Paljon huttua, liian koristeellista kieltä, liian sivulauseita. Ja ruudun takana on yksi helvetin perfektionisti, joka ei ymmärrä harjoituksen ja satunnaisen epäonnistumisen olennaisuutta.

b) Kamera ei kulje mukana samalla tavalla kuin ennen. 

c) Elämästä raapustaminen tuntuu turhalta, kun elämässä ei tunnu tapahtuvan asioita. Tai pikemminkin niin, että omat asiat tuntuvat niin itsestäänselviltä, ettei niistä ymmärrä kirjoittaa. Myös rajoite b) tuntuu olevan osatekijä, kompensoisin rajoitetta a) sillä (mutta tämä on vain mussuttamista).

Luultavasti rajoitteesta a) huolimatta tänne tulee tekstiä aina välillä, motivaatiota on ja rutiini olisi hyvä saada takaisin. Myös ääntäkin varmaan jatkossa, kun saadaan projektit etenemään.

Ajatus blogista eräänlaisena luonnoslehtiönä on myös pyörinyt mielessä. Ja osoitteen vaihtaminen, ajatus puhtaasta pöydästä houkuttelee - mutta en tosin usko, että se pidemmän päälle auttaisi.

edit: totuus sivuaa kohtaa a), mutta on oma lukunsa:

d) Tyytymättömyys. Pelkää tehdä kuvan siitä hetkestä, ajattelee että se ei palvele kokonaisuutta, on liikaa visioita ja ajatuksia minkä mukaan pitäisi toimia. Mutta eivät ne ajatukset palvele mitään kokonaisuutta, en mä hyödy siitä, päinvastoin. Ei tarvitse olla täydellinen, ei tarvitse saada sillä hetkellä täydellistä pätkää - blogiin voi laittaa keskeneräistäkin, jos tekstiä ei muuten synny.

Ratkaisu: uskallus tehdä skissi, jättää se siihen, ehkä myöhemmin palata astialle.

edit 2 / toinen julkaisunjälkeinen ajatus:

Perhana, ajatus hävisi, en saa kiinni. Hmmm. Liittyi jotenkin kirjoittamiseen. Luultavasti kirjoittamiseen prosessina - näitä ajatuksiakin tulee aina vähitellen mieleen. Itse prosessin pitäisi antaa tapahtua, tekstiä pitäisi tuottaa. Oli se millaista paskaa tahansa, yleensä hyvää ja huttua syntyy suhteella 1:9 joten rohkeasti vaan näppiksen tai moleskinen äärelle. Hop, hop.

Rutiinin hakeminen ja rakkaiden hirttäminen (aka "kill your darlings") mulla on hakusessa. Lopullisten versioiden tekeminen, vanhan tuhoaminen ja muokkaaminen. Ymmärrys siitä, että ei se ole vakavaa, vaikka yksi teksti näyttää tältä. Tehdään sitten jotain muuta seuraavalla ja katsotaan, mitä tapahtuu.

Ajatus ja tulema: on tällä blogilla funktio. Palvella kirjoittamista. Se tuntuu tärkeältä. Että uskaltaa ajatella, tehdä ja toteuttaa, se on blokki minkä purkaminen on seuraavana.

edit 3 / ps.

(Älä hitto soikoon aina häivytä sitä kertojaa. Minä teet, sinä teet, hän tekee. Kaikki me ollaan ihmisiä, tehdään asioita, kirjoita elävämmin ja rohkeammin ihmisistä koska ihmisiä tässä vain ollaan, yksilöitä, niistä teoista voi ja saa ja nimenomaan pitää pystyä päättelemään juttuja. Eikä se haittaa niin lainkaan.)

radanvarsikaupunki

Vähän tänne muuttamisen jälkeen etsin Parturin. Paikka löytyi sattumalta, kuontalo lähestyi opaskoiramittoja ja löysin epämääräisiä suosituksia paikasta, jonka nimi kuulosti elämältä. Reissut Parturin luo on muodostunut epämääräisiksi ajan kulumisen symboleiksi, olkoon mittayksikkönä nyt Lassie-tukka. Saa jäsentää elämää, selitellä ja pohtia fiiliksiä uudesta kaupungista. Ja päästä eroon Lassiesta.

Oli ajatuksia, kun muutin Helsinkiin. Mietin, milloin voin kutsua tätä kämppää kodiksi, itseäni stadilaiseksi - onnistuuko se ajan myötä? Jollain tasolla molemmat kai on toteutunut, vaikka mielessä teen jo pesäeroa molempiin. Jatko-opiskelupaikasta ei ole mitään havaintoa, tulevaisuudensuunnitelmista ei siis niistäkään - kämpästäkin pitäisi olla vuoden päästä lähtenyt. Always on the move.

Tänään oli taas kuontalopäivä. Pyörittelin siinä yleismaailmalliset fiilikset, mietin ääneen täältä lähtemistä ja elämän jatkumista. Aika kuluu, vastahan mä pohdin pääkaupunkiin sopeutumista niskahiusten putoillessa lattialle. Vähän hämmentää ajan kulku ja ainainen lähteminen ajatuksen tasolla, mutta tää on luonnollista. Etappeja. Yhteen paikkaan jäämiinen ei auta matkan etenemistä.

Parturin jälkeen join kahvit lounasvuoron kanssa duunipaikalla, seinänaapurissa. Ajantappoa ja ajattelevia ihmisiä, tuli sellanen fiilis että mulla on paikka tässä kaupungissa.

Vaikka vuokrat onkin korkeat ja ihmisistä tulee isoissa massoissa kasvottomia.

"writing about music is like dancing about architecture"

Tämän illan soundtrack, otsikkokin jo kertoo että ei näitä voi genrerajoihin heittää - onpahan vain julmetun hyvää musaa.

Ihminen urautuu. Siinä on puolensa - on helppoa istua samaan vanhaan bussiin, möllöttää liian vähällä unella ja hartiavaivoilla siunattujen urbaanien mattimeikäläisten keskellä ja hätkähtää hereille pysäkkiä ennen määränpäätä. Nappaa välillä huikka kahvitermoksesta ja selaa seinän viereen edellisen matkustajan toimesta rytättyä Metroa, jos pureskellut otsikot ja tekstiviestipalstan kiivas kommunikaatio kiinnostaa. Latteaa. Ellei sitten satu olemaan niitä aamuja, jolloin koko maailma aina rumasta betoniarkkitehtuurista julmaan polarisaatioon ja kulutusyhteiskuntaan tuntuu kiehtovan jokaista hiukkasta myöten, olemassaolosi tuntuu olevan juuri näiden kihelmöivien tekijöiden vaikutusta ja olet niille elämäsi velkaa - näitä vain osuu kohdalle turhan harvoin.

Toisaalta voi seikkailla, elää hetkessä, tehdä jotain uutta. Kokeilin tätä ja sosiaalisen perhostelun kautta uudet linja-automöllötykseni vievät minut nykyisin Haagaan, Sörnäisiin ja Kallioon. Joskus juodaan torstaibisset lattialla, joskus taas puhutaan maailmasta ja siitä, miten siihen voisi oikeasti vaikuttaa. NÄT pitää kiireisenä ja toimituskokouksissa fiilistelee sitä, miten taitaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan - keväällä saadaan juttua Hesariin ja ideoita SK:n blogiinkin syntyy, viimenkin mielipiteistä on jotain hyötyä.

Kevään ylppäritkin pitäis selättää, niihin ei ole montaa viikkoa mutta tämän vuoden vielä kuluessa kieltäydyn laskemasta päiviä ja tekemästä lukusuunnitelmaa - menossa on ankara loma- ja stressinpoistojakso. Entinen aikataulutus ja kalenterirumba on vaihtunut mañana-asenteeseen, suunnitelmat ulottuvat korkeintaan huomiseen ja elämä rullaa oikein mainiosti. Vuonna 2013 ehkä aikataulutan elämääni, mutta senkin maltilla: luvassa vain pitkän matikan ja äidinkielen ylppärit, joista äidinkieleen valmistaudun vain lukemalla (hyvää) kirjallisuutta ja pitämällä silmät auki. Ei pitäisi olla mahdoton tehtävä.

Ympärillä on biisiaihioita, tummalla puulla ja soittimilla täytetty kämppä jota kutsun jo puolivahingossa kodiksi, jääkaappirunoutta (ja ystävä joka täyttää jääkaappini oven aina samoilla rivoilla runoilla), uusia ihmisiä ja ylipäätään uusia tuulia. 

 Ehkä ostan vanhaan uskolliseen nikonin deekuuskymppiseen viiskytmillisen (tai viimein sen filmikameran) ja saan muisteltavaa myöhemmille hetkille.

varkaat, kulkurit

"Hissi pysähtyi aprikoiden kuudenteen kerrokseen. Kulunut maidonvärinen kupu himmensi puiseen hissikoppiin syttynyttä valoa, kun työnsin oven auki hukkuakseni Hallituskatu 9b:n rappukäytävän hailakkaan pimeyteen. Tila kaikui, rapatut kiviseinät hohkasivat kylmyyttä, joltain oli jäänyt ovi raolleen ja kiihkeän parisuhderiidan repliikit kaikuivat rapussa. Kuulostelin naisen sopertavaa, itkuun sekoittunutta huutoa aikani, kunnes se toi mieleeni Tiinan ja jatkoin matkaani päätäni pudistellen. Käytävän päässä yksinäiseen oveen ruuvattu kyltti "VARASTO" toimi opastuksena niin varkaille ja kulkureille kuin myös alakerran Alzheimeria potevalle rouvashenkilölle, joka tuli kahdesti viikossa ovelleni kysymään, milloin ensimmäinen erä väritelevisioita saapuisi maahan. Oven kivuliaasti vaikeroivien saranoiden äänet eivät ehtineet korviini, kun jo kapusin nurkan huteria tikkaita piena pienalta kohti taivaita.

Ulkona satoi. Katolla sen arkisuus hävisi täysin ja muuttui entistä vaikuttavammaksi, kohosi ansaitsemiinsa sfääreihin: liki majesteettinen luonnonilmiö antoi ensin odottaa itseään koko kuivan kesän ja tuli sitten vaivihkaa, rikkoi leikkivän lapsen hiekkalinnan ja rytmitti pisaroillaan kommuunin nurkkahuoneen tukahdettuja huokauksia. Maailma tuntui yhdeksäntoista metrin korkeudesta paljon merkityksellisemmältä kuin yleensä. Jossain alhaalla soi alavireinen, kaihoisa huuliharppusävelmä ja kollikissat mourusivat. Istuin katon harjanteelle häpeillen aiheuttamaani meteliä, joka varmasti kuuluisi alapuolisiin asuntoihin. Vieressä makaava Eino ei kuitenkaan hätkähtänyt, se oli vetänyt setävainaan karvalakin syvälle päähänsä ja mutusteli hiljaa Tapolan mustaamakkaraa, sitä jota myydään Laukontorilla niissä paksuissa, rahisevissa paperipusseissa."

kastella jalat heinikossa

Mulla taitaa viimeinkin olla se paljon puhuttu kesäfiilis. Halpaa punkkua, pari ukulelea, kitara, muutama mahtava ihminen, kesä ja Helsinki. Ja mahtavammaksi päivän teki katusoittorahoilla ostettu pizza ja Barbarossan terassilla ukulelejameista lähtenyt keikka viereiselle pöytäseurueelle.