"writing about music is like dancing about architecture"

Tämän illan soundtrack, otsikkokin jo kertoo että ei näitä voi genrerajoihin heittää - onpahan vain julmetun hyvää musaa.

Ihminen urautuu. Siinä on puolensa - on helppoa istua samaan vanhaan bussiin, möllöttää liian vähällä unella ja hartiavaivoilla siunattujen urbaanien mattimeikäläisten keskellä ja hätkähtää hereille pysäkkiä ennen määränpäätä. Nappaa välillä huikka kahvitermoksesta ja selaa seinän viereen edellisen matkustajan toimesta rytättyä Metroa, jos pureskellut otsikot ja tekstiviestipalstan kiivas kommunikaatio kiinnostaa. Latteaa. Ellei sitten satu olemaan niitä aamuja, jolloin koko maailma aina rumasta betoniarkkitehtuurista julmaan polarisaatioon ja kulutusyhteiskuntaan tuntuu kiehtovan jokaista hiukkasta myöten, olemassaolosi tuntuu olevan juuri näiden kihelmöivien tekijöiden vaikutusta ja olet niille elämäsi velkaa - näitä vain osuu kohdalle turhan harvoin.

Toisaalta voi seikkailla, elää hetkessä, tehdä jotain uutta. Kokeilin tätä ja sosiaalisen perhostelun kautta uudet linja-automöllötykseni vievät minut nykyisin Haagaan, Sörnäisiin ja Kallioon. Joskus juodaan torstaibisset lattialla, joskus taas puhutaan maailmasta ja siitä, miten siihen voisi oikeasti vaikuttaa. NÄT pitää kiireisenä ja toimituskokouksissa fiilistelee sitä, miten taitaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan - keväällä saadaan juttua Hesariin ja ideoita SK:n blogiinkin syntyy, viimenkin mielipiteistä on jotain hyötyä.

Kevään ylppäritkin pitäis selättää, niihin ei ole montaa viikkoa mutta tämän vuoden vielä kuluessa kieltäydyn laskemasta päiviä ja tekemästä lukusuunnitelmaa - menossa on ankara loma- ja stressinpoistojakso. Entinen aikataulutus ja kalenterirumba on vaihtunut mañana-asenteeseen, suunnitelmat ulottuvat korkeintaan huomiseen ja elämä rullaa oikein mainiosti. Vuonna 2013 ehkä aikataulutan elämääni, mutta senkin maltilla: luvassa vain pitkän matikan ja äidinkielen ylppärit, joista äidinkieleen valmistaudun vain lukemalla (hyvää) kirjallisuutta ja pitämällä silmät auki. Ei pitäisi olla mahdoton tehtävä.

Ympärillä on biisiaihioita, tummalla puulla ja soittimilla täytetty kämppä jota kutsun jo puolivahingossa kodiksi, jääkaappirunoutta (ja ystävä joka täyttää jääkaappini oven aina samoilla rivoilla runoilla), uusia ihmisiä ja ylipäätään uusia tuulia. 

 Ehkä ostan vanhaan uskolliseen nikonin deekuuskymppiseen viiskytmillisen (tai viimein sen filmikameran) ja saan muisteltavaa myöhemmille hetkille.

varkaat, kulkurit

"Hissi pysähtyi aprikoiden kuudenteen kerrokseen. Kulunut maidonvärinen kupu himmensi puiseen hissikoppiin syttynyttä valoa, kun työnsin oven auki hukkuakseni Hallituskatu 9b:n rappukäytävän hailakkaan pimeyteen. Tila kaikui, rapatut kiviseinät hohkasivat kylmyyttä, joltain oli jäänyt ovi raolleen ja kiihkeän parisuhderiidan repliikit kaikuivat rapussa. Kuulostelin naisen sopertavaa, itkuun sekoittunutta huutoa aikani, kunnes se toi mieleeni Tiinan ja jatkoin matkaani päätäni pudistellen. Käytävän päässä yksinäiseen oveen ruuvattu kyltti "VARASTO" toimi opastuksena niin varkaille ja kulkureille kuin myös alakerran Alzheimeria potevalle rouvashenkilölle, joka tuli kahdesti viikossa ovelleni kysymään, milloin ensimmäinen erä väritelevisioita saapuisi maahan. Oven kivuliaasti vaikeroivien saranoiden äänet eivät ehtineet korviini, kun jo kapusin nurkan huteria tikkaita piena pienalta kohti taivaita.

Ulkona satoi. Katolla sen arkisuus hävisi täysin ja muuttui entistä vaikuttavammaksi, kohosi ansaitsemiinsa sfääreihin: liki majesteettinen luonnonilmiö antoi ensin odottaa itseään koko kuivan kesän ja tuli sitten vaivihkaa, rikkoi leikkivän lapsen hiekkalinnan ja rytmitti pisaroillaan kommuunin nurkkahuoneen tukahdettuja huokauksia. Maailma tuntui yhdeksäntoista metrin korkeudesta paljon merkityksellisemmältä kuin yleensä. Jossain alhaalla soi alavireinen, kaihoisa huuliharppusävelmä ja kollikissat mourusivat. Istuin katon harjanteelle häpeillen aiheuttamaani meteliä, joka varmasti kuuluisi alapuolisiin asuntoihin. Vieressä makaava Eino ei kuitenkaan hätkähtänyt, se oli vetänyt setävainaan karvalakin syvälle päähänsä ja mutusteli hiljaa Tapolan mustaamakkaraa, sitä jota myydään Laukontorilla niissä paksuissa, rahisevissa paperipusseissa."

kastella jalat heinikossa

Mulla taitaa viimeinkin olla se paljon puhuttu kesäfiilis. Halpaa punkkua, pari ukulelea, kitara, muutama mahtava ihminen, kesä ja Helsinki. Ja mahtavammaksi päivän teki katusoittorahoilla ostettu pizza ja Barbarossan terassilla ukulelejameista lähtenyt keikka viereiselle pöytäseurueelle.

turhaan tänään murehdin, huomenna sataa kuitenkin

viime viikolla kirjoitin lauluja
ja join yliannostuksen kahvia

toissapäivänä petyin elämään,
vihasin mutta myös rakastin maailmaa vuoron perään
ja tajusin olevani yksin

tänään kiitin Kyösti Salokorpea,

tajusin ettemme ole nuoria koko ikäämme

ja ymmärsin etten minä osaa olla yksin

Helsinki on hieno paikka, Tampere on hieno paikka, Etis on hieno paikka, meitsin kaksio on hieno paikka, piknik Suomenlinnassa on hieno homma, alasti juokseminen pellossa juhannusyönä on hieno homma, siivet Tampereella Monkey Island -vibaisessa raflassa on hieno homma, Atlético Kumpulan akustinen keikka on hieno homma, työt arkkitehtitoimistossa on hieno homma.

Elämä on kai ihan hienoa.

atlantti repesi päälleni ja tunsin olevani ehjempi kuin koskaan

(fiilismusiikkeja)
http://offtherecord.fi/pariisin-kevat/

Ylihuomenna - tai teknisesti katsoen huomenna - hyppään junaan kohti kotia. Helsinkiä. Puhutaan tästä vaikka vaihtarivuotena Joensuussa, eihän asiat todellakaan menneet suunnitellusti, mutta parempi näin - elämäähän tämä vain on.


Olen oppinut ymmärtämään etten välttämättä olekaan niin huono ihminen vaikka joskus mokaisin, jäisin nukkumaan kotiin sen aamuisen ranskantunnin sijasta tai ryssisin ihmissuhteissa. Täydellisyyttä voi tavoitella, mutta tärkeintä on hyväksyä inhimillisyys. Kaikki tekevät virheitä, jopa myös minä, ja ne ovat hyväksyttäviä. Hyväksyttäviä, luonnollisia tekoja ja ennen kaikkea inhimillisyyden merkkejä, vaikka olenkin kieltänyt tämän ajatuksen itseltäni vuosien ajan. 

Ennen kaikkea olen oppinut tuntemaan itseäni. Ehkä puhuminen on auttanut, ehkä kitaran soitto, ei sillä keinolla ole merkitystä. Tärkeintä on se että ymmärrän olevani minä ja vain minä. Tajusin vihdoinkin ihmisten usein jakaman vertauksen itseni ja Nuuskamuikkusen välillä - linkki on nomadius, tietyn sortin henkinen kodittomuus ja tarve nähdä maailmaa. Joskus on vain tarve lähteä. Mutta tämän yli menee kuitenkin pysyvyyden tarve, palaa se Nuuskiskin aina Muumilaaksoon. Kuluneen vuoden aikana Helsingissä tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin viihtyväni aidosti jossain, tunsin olevani osa kaupunkia, osa sitä sykkivää ja vuorokauden halki elävää kokonaisuutta.  

Tunsin olevani kotona.

Herättelen blogia henkiin kesän aikana, kunhan ehdin. Ensisijaisesti keskityn nyt sopeutumaan Pitäjänmäen maahanmuuttajataustaisten pitserioiden katveessa elämiseen, täysipainoiseen uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa bondailuun, toimistorottailuun sekä elämiseen.

sota on päättynyt - palatkaa pariisiin!

Nappasin perjantaina Oonan tällasen pummin mukaan asemalta, vedettiin huikea Joensuu-sightseeing (metropolimeininkiä), musisoitiin urakalla ja käveltiin hitosti liikaa. Kahvin kulutuksesta puhumattakaan. Mutta oli hieno vkonloppu, nyt pitäis palata arkeen, löytää motivaatio ja panostaa opiskeluihin.

ja jos joku (juuri sinä siellä!) ei tätä viisua ole vielä kuullut! Jurek aka Simo Reunamäki on jonkin sortin moniosaaja, soittanut kappaleen kaikki instrumenttiraidat ja lisäksi äänittänyt/miksannut/tuottanut/whatever hela hoidon. Näillä pohjatiedoilla biisistä ja sen tunnelmasta tulee helposti mieleen Pariisin Kevät ja toinen vastaava moniosaaja, Tuunelan Arto. Hienoa meininkiä ja rehellistä poppifiilistelyä - levy ilmestyy syksyllä, tätä odotellessa.

tsekkailkaa samoja fiiliksiä tästä, spotifysoittolistaa aka huhtikuun meiningit. hitto, kohta on jo toukokuu ja kesä.

maailmankansalainen, kotonas minne ikinä menetkään

(tämän hetken fiiliksiä aika loistavasti vastaava viisu!)

Mulle kuuluu hyvää. Tai kirjoitan tätä vaan optimistisuusaallon ylittäessä mieltä, en tiedä.

Reenailen biisejä kesän katusoitteloita varten. Otin itteäni niskasta kiinni ja päätin ruveta laulamaan kitaran rämpyttelyn ohella ja yritän saada raakunnan pysymään edes suurinpiirtein vireessä. Päätin muuttaa kesän aikana takas stadiin. Kesätyö näyttää jo semimahdolliselta. Oon menettäny otteen aikatauluttamisesta ja deadlinet elää vähän turhanki paljon. Paikallisten murre ei oo ottanu tarttuakseen ja sanon yhä ylpeästi että ei, mä en nyt hiffaa tota.

Elämän pieniä iloja on avata terassikausi ja  suunnitella roadtripia.

(ehdotuksia matkakohteiksi, anyone? mitä   omalaatuisempi, sen parempi)

ettei kellään olis orpo olo

Tässä on kesäbiisi vuosimallia 2012. Ei enempää eikä vähempää

Loma oli huikee. Jokaisen pitäis reissata ainakin kerran elämässään kånkenin ja kitaran kanssa vailla tarkkaa tietoa tulevasta majapaikasta. Se vapauden ja elämisen tunne oli jotain mitä ei pysty kuvaamaan sanoilla.

lopeta ajatteleminen

Aina yhtä inspiroivaa. Tunne, balanssi, se miten toi kitara kirjaimellisesti laulaa. Katsokaa.

Pakkailen kamoja koska huomenna ois lähtö kitaran ja kapsäkkien kanssa fiilistelemään kevättä Pariisiin loistoporukalla. Tai Helsinkiin, ihan miten vaan. Nosturia on ehtinyt tulla jo ikävä.

Mä alan vähitellen ymmärtämään missä olen kotona. Siinä paikassa on opiskelijabudjettiin sopimatonta kahvia ja muusikonrenttuja. Taideleffoja ja yöllisiä fiilistelyhetkiä parveketupakalla, ranskankielisiä keskusteluja ja kitaraindietä. 

(ja sinä)

your signed armistice

(arvatkaa kahdesti mistä mut voi todennäköisimmin bongata...)

Pingviinipäivä ohi, aika menee nopeasti. Pakko myöntää et fiilis oli aika huikee, tansseista selviydyttiin kunnialla ja vähitellen sisäistyy ajatus siitä että ollaan koulun vanhimpia. No biggie. Kohta pitäis jo panostaa ylppäreihin ja päättää jatko-opinnoista ja hoitaa autokoulu ja juhlistaa täysikäisyyttä, Peter Pan-syndrooma iskee päälle.

Suuria suunnitelmia. Suuntaa ne tervapääskytkin Afrikkaan.

hii-op!

Kitara kuoli väliaikaisesti ja vanha uskollinen Kyösti pääsee taas soitettavaksi, kouluhommat ja koeviikko olis toki myös hoidettavina... ja yöunet. Mutta ei nuorena tarvitse nukkua, kokoelmista löytyy muutama katsastamisen arvoinen leffa ja kirja (+ vino pino hyvää musiikkia!) joten sijaistoimintaa derivoinnille löytyy varmasti.

Amnestylta tuli työhaastattelukutsua, kaiken ohella pitäis vielä jaksaa harrastaa ahkeraa kesätöiden etsimistä sekä Joensuusta että Helsingistä. Suunnitelmat ois että voisin majailla kuukauden stadissa ja olla sen ajan töissä & nähdä porukkaa kunnolla, sit ehkä chillailuviikko etelässä ja takaisin Joensuuhun lukemaan ylppäreihin. Kun lisätään aikatauluun vielä sosialisointia + katusoittelua + mahdollinen senioriprotu + ahkeraa musisointia + kielitaidon harjoittamista + ympäri Suomen reissaamista + maalailua + yleistä elämän sählinkiä niin lopputulokseksi saadaan aika väsynyt otus. Kai.

ps.

http://www.etsy.com/listing/81612773/metal-lunchbox-ukulele

Leipälaatikkoukulele olis äärimmäisen huikea, toi houkuttelis niin suuresti.

unelmoin hetken, ehkä joskus asun bussimatkan päässä lähikaupasta

note to self: nahkakenkien huoltaminen on parasta mahdollista terapiaa. 

Elämän pieniä iloja on lahnailupäivät himassa, Bon Iver-jamit ja hyvät kirjat. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo yllätti pahasti ja kirjastoreissu piristi päivää. Lisäks uudet tuttavuudet, akustisen soittelu ja flunssailun jälkeinen sosiaalinen elämä luovat toivoa elämään, vaikka yleinen usko ihmiskuntaan tuppaa häviämäänki aina aika ajoin. Mistä lie sitten johtuu.

(hyväksi havaittu fiilistelybiisi. suosittelen)